Konfliktin roihussa

Jos rauha mielletään ristiriidattomaksi tilanteeksi, silloin konfliktit nähdään haitallisina - kuin väärä sävel soinnussa tai ohi vedetty rangaistuspotku ratkaisevassa ottelussa. "Kuka mokasi?" "Miksi hävisimme?" Tällöin ristiriitaa yritetään korjata kuin sähkövikaa autosta. Etsitään oikosulkua, jonka vuoksi varoitusvalo vilkkuu.

Konfliktien jalkaväkimiinoja ovat miksi kysymykset. Ne pakottavat puolustautumaan epämiellyttävällä matkalla kohti mahdollista syyllisyyttä. Jalkaväkimiinat on haluttu kieltää siksi, että niitä jää taistelujen laannuttua piiloihin ja aiheuttavat vaaraa viattomille. Miksi kysymyksillä konfliktin ratkaiseminen voi vaikuttaa tehokkaalta tavalta ratkaista ongelma, mutta lopulta syyllisten ja syyttömien etsiminen johtaa huonoon lopputulokseen. Siinä jää miinoja kentälle.

Kyse on vastuusta. Voittaja - se, joka on oikeassa - voi astella tilanteesta ulos ja todeta, että vastuu ongelmasta on syyllisellä, häviäjällä. Syyttömyys antaa vapauden. Tämä on yleinen ja vanhanaikainen käsitys konflikteista. Se on perua autoritäärisistä järjestelmistä, joissa jollakin on viimeinen sana - valta. Tällaisessa selvittelyssä voittavat ne, jotka ovat sanavalmiita, osaavat pitää puolensa ja hallita tilanteita. Häviäjälle jää syyllisyys, alistuminen ja häpeä särön tuottamisesta rauhaan.

Usein me jumitumme konflikteissa tähän oikeudelliseen ongelmaan. Vaikka syyllinen ja syytön olisi löydetty, olemme tyytymättömiä lopputulokseen. Tiedämme, että pian taas toistamme samoja riitoja uudestaan ja uudestaan. Painamme pinnan alle jäävuoren huippua, joka pulpahtaa kuitenkin toistuvasti pintaan. Ajatuksemme ja jopa vuorosanamme toistuvat. Samat tunteet. Samat teot. Kehä pitää otteessaan.

Ensimmäinen askel todelliseen muutokseen on katsoa koko jäävuorta, ei vain sen huippua. Konfliktia lähestytään yhteisenä aikaansaannoksena, yhteisenä tilana eikä häiriönä rauhassa. Riita ei ole uhka yhteistoiminnalle, vaan mahdollisuus rakentaa parempaa vuorovaikutusta. Tunteet, jotka roihuavat näyttävästi, kertovat, että yhteisessä tilassa on tarpeita, jotka ovat jääneet varjoon. Koko jäävuoren katsominen alkaa siitä, että lasketaan syyttämisen aseet ja riisutaan puolustautumisen haarniska. Ei tartuta kaikkeen siihen, jolla haemme vastuuvapautusta ja lähdetäänkin siitä, että konflikti on kaikkien yhteinen. Jokainen omistaa siitä osuutensa ja jokainen kantaa vastuun omasta osuudestaan.

Vastuullinen omaan osuuteen tarttuminen edellyttää suostumista haavoittuvaksi. Herkkyys omille tunteille, valinnoille ja jopa katumukselle ei ole helppoa, mutta juuri näistä muodostuu minä-puhe, joka on konfliktikommunikaatiota parhaimmillaan. Minä-puheen tavoitteena on tehdä omat tunteet ja tarpeet näkyväksi.

Itseensä kohdistuvan herkkyyden lisäksi vastuullisuus on sen hyväksymistä, mitä muut konfliktin osapuolet tuntevat. Huolellisesti kuuntelemalla voi ymmärtää heidän kokemuksiaan. Jos alkaa taituroida tai selitellä muiden tunteita, se kertoo, että on vaikea hyväksyä asioita, joita ei itse voi muuttaa.

Tällainen konfliktien selvittely rakentuu turvallisuuden kokemukseen. Syyllinen-syytön menetelmässä vallitsevat uhan ja pelon tunteet - siksi se muistuttaa eloonjäämistaistelua.

Turvallisuuteen sisältyy luottamus rajoista: tiedetään, mikä on sopivaa ja sopimatonta käytöstä.

Turvallisuus lisää rohkeutta jakaa ajatuksia ja tunteita.

Ja lopulta, turvallisuus mahdollistaa sen, että "Rauha on sarja menestyksekkäästi ratkaistuja konflikteja." (Bart Brandsma)