Pettymykset puheeksi
Tällä viikolla on suruliputettu Kuopion kouluiskun vuoksi. Viranomaisten toimintaa on kiitelty ja ennakkotoimien tärkeyttä on korostettu. Yksikin uhri on liikaa. Monen muun tavoin, minäkin pohdin sitä, mikä saa ihmisen tällä tavalla käyttämään väkivaltaa?
"Ihminen ei tapa ihmistä - ei ole koskaan tappanut eikä tapa vastakaan." Näin toteaa panttivankineuvottelija poliisipsykologi George Kohlrieser. Pitkän työkokemuksensa perusteella hän sanoo, ettei ole vielä koskaan kohdannut panttivanki- tai väkivaltatilannetta, jonka taustalla ei olisi vaikuttanut jokin menetys tai tappio.
Nämä lukemani ajatukset nousivat mieleeni, kun kuulin Kuopion hyökkäyksestä. Tiedot epäillyn motiiveista ovat yhä niukkoja, mutta mietin, mitä surua hän on mahtanut purkaa tekoonsa.
Aggressiokäyttäytymistä voidaan tarkastella yhtenä suremisen muotona. Uhkaileva käytös ja pelon synnyttäminen muissa ihmisissä antaa menetyksen kokeneelle ihmiselle helpotusta haastaviin tunteisiin. Helpotus on kuitenkin vain hetkellistä, koska väkivaltainen käytös ajaa ihmisen etäämmäksi toisista ihmisistä ja vahvistaa näin irrallisuuden kokemusta.
Irrallisuuden kokemus johtaa käytöksessämme siihen, ettei toisella ihmisellä ole enää niin väliä. Hänestä tulee objekti, esine. Ristiriitatilanteissa ihmisten yhteenkuuluvuuden kokemus heikkenee ja he määrittävät toisiaan herkästi nimittelyn kautta. Itsekeskeinen idiootti, ylimielinen sairas tai täydellinen kusipää ovat määritelmiä, jotka ilmentävät henkilöiden keskinäisen kiinnittymisen heikentymistä. Jotta yhteys voidaan rakentaa uudelleen, on tärkeä kohdata ne tunteet, jotka saavat ihmiset etääntymään toisistaan. Täytyy puhua menetyksistä, pettymyksistä ja epäonnistumisista. Ja lopettaa syyttely.
Organisaatioissa, kodeissa, kouluissa ja harrastuksissa esiintyy joka päivä pettymyksiä ja suruja. Joku saa paremman työhuoneen, menettää pysäköintioikeuden, pettyy koenumeroon, uhraa omaa aikaansa kotitöihin - muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Sureminen on haastavaa ja useimmiten epämieluisaa. Kuitenkin sen taitaminen on välttämätöntä, koska jos emme ole valmiita menettämiseen, emme myöskään kykene aitoon välittämiseen ja läheisyyteen. Aina, kun pidät jostakin tai tavoittelet jotakin, sinun täytyy samalla valmistautua siitä luopumaan.
Menettämisen tunteet ovat aina läsnä myös konfliktien ja ristiriitojen taustalla. Työyhteisösovittelijana ajattelen, että yksi tärkeimmistä asioista työpaikolla on pettymysten ja menetysten kohtaaminen. Jos näitä kokemuksia voidaan käsitellä yhteisön sisällä taitavasti, vahvistuu työyhteisön jäsenten sitoutuneisuus toisiinsa.
Miten toimimme silloin, kun jonkun ehdotus otetaan vastaan ja toisen hylätään? Kun tiimin sisältä joku saa ylennyksen, jonka joku toinenkin olisi halunnut? Kun joku onnistuu saamaan hyvän asiakkaan ja toinen ei, vaikka hän on nähnyt ison vaivan toteutumattoman asiakaskontaktin kanssa? Kateellisuuteen taipuvaiselle kansalle toisen menestymisestä iloitseminen on haastavaa.
Kun Kuopion kouluiskun yhteydessä on korostettu ennaltaehkäisevien toimien tärkeyttä, ajattelen, että yksi tärkeimmistä toimista on yhdessä suremisen opetteleminen. Usein surusta sanotaan viisaasti, ettei siinä saa jäädä yksin. "Terve suru on yhteisöllinen, heimon, klaanin tai ryhmän piirissä toteutuva prosessi, jossa tukea tarjoavat taitavat ihmiset auttavat ison tai pienen menetyksen kärsinyttä palaamaan normaaliin elämään", sanoo Kohlrieser.
Kunpa siis oppisimme yhdessä suremaan menetyksiä. Ja kun tuotamme toisillemme pettymyksiä (joudumme irtisanomaan työntekijän, katkaisemaan ihmissuhteen tai hylkäämään esityksen), miten hyvä olisikaan se, että osaisimme oikealla tavalla käsitellä myös haastavia tunteitamme.
(Lainaukset kirjasta Johda dialogia - Panttivankineuvottelijan opit tiukkoihin vuorovaikutustilainteisiin, George Kohlrieser)